Onkohan jotain unohtunut?

Olen pitänyt kirjanpitoa, kuinka moneen työpaikkaan olen hakenut ja miten on käynyt. Vastaavia tehtäviä, mitä aikaisemmin tein, ei maakunnassamme ole ollut vapaina. Mutta osaan minä muutakin. Ja olen nopea oppimaan.

Olen hakenut kuuteentoista työtehtävään. Erääseen firmaan olen hakenut kahteenkin kertaan, eri tehtäviin. Näistä kuudestatoista kahdessa on hakuprosessi vielä meneillään (kai), ainakin toiseen on vielä hakuaika käynnissä.

Olen ollut yhdessä työhaastattelussa, mutta en kai päässyt jatkoon. En tiedä, ei ole kuulunut mitään. Monesta muustakaan ei ole kuulunut mitään. Itse asiassa vain viidestä työpaikasta neljästätoista (jos ei oteta siis huomioon noita, joissa haku on vielä käynnissä) on ilmoitettu, että ”valitettavasti valinta ei tällä kerralla kohdistunut sinuun” ja toivotettu sitten onnea työn haussa tai muuta positiivista. Vaikka en ole tullut valituksi, niin arvostan näitä yhteydenottoja.

Näistä viidestä, joista on tullut ilmoitus, kolme on ollut kuntapuolen yksikköjä ja kaksi pientä yksityisyritystä. Muista ei ole kuulunut mitään.

Ymmärrän kyllä, että työhakemuksia on voinut tulla satoja. Mutta kun: Ei massasähköpostien lähettäminen ole nykypäivänä vaikeaa. Ei varsinkaan luulisi olevan sille isolle it-talolle, johon olen hakenut kahteenkin eri tehtävään. Heillä on kyllä jokaisen hakijan sähköpostiosoite tallessa, sillä tehtäviin haettiin firman nettisivuilla olevan hakemuslomakkeen kautta.

Nyt iski pikkupiru. Olen luottavainen tulevaisuuteni suhteen, uskon, että tulen löytämään itselleni uuden työpaikan. Kuvitellaan, että siinä tulevassa tehtävässäni olen sellaisessa asemassa, että pystyn vaikuttamaan, mitkä firmat ovat yhteistyökumppaneitamme ja mitkä eivät. Mitä jos en pystykään ajattelemaan rationaalisesti jonkun firman kohdalla, vaan muistini syövereistä tulee pinnalle muisto: sieltä ei koskaan ilmoitettu mitään työhakemukseni jättämisen jälkeen.

Firmoissa on nykyisin markkinointistrategiat, on brändit. Onkohan jotain unohtunut?

Johtajien ja muiden välinen kuilu

Yle uutisoi tänään: Yli puolet palkansaajista ei tiedä, mitä työnantaja tahtoo

Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista ei näe yhteyttä työnantajansa strategian ja käytännön toiminnan välillä. Tutkimuksen tehneen viestintäyhtiön TBWA/Northin johtajan Veli-Pekka Äären mukaan työnantajien pitäisi puhua työntekijöidensä kieltä. Itse lisäisin, että kieli voisi olla vielä sellaista, että asiakkaatkin sen ymmärtävät.

Yrityksissä on aina ollut tapana korostaa (muka) erinomaisuuttaan luomalla hienoja tekstejä, joita kukaan ei ymmärrä, mutta mikä tärkeintä, josta ei jää kiinni. Kukaan ei voi väittää, että olette sanoneet noin, kun lauseet ovat niin ympäripyöreitä, että niissä ei sanota mitään. Jotenkin myös ne johtajat itse kuvittelevat, että on hienompaa käyttää niitä kulloisinkia tyhjiä yritysmaailman trendisanoja kuin konkreettisia ja täsmällisiä sanoja. Jos vaikka asiakkaille tulee sellainen olo, että tuo firma on varmaan pätevä, kun käyttävät noin hienoja sanoja, vaikka niiden merkitys ei avaudukaan.

Olen itse ollut yrityksessä, jossa talon johto määritti brändin nimissä kaikki. Kaikkea kontrolloitiin puhelimeen vastaamisesta alkaen. Vaikka kuinka näki, kuka soitti ja vaikka saman henkilön kanssa olisi jo viisi kertaa päivän aikana puhunut jonkun keskeneräisen asian takia ja vaikka sinunkaupat oli tehty, niin ei. Piti vastata osastolla ja koko nimellä.

Täytyy muuten mainita vielä noista muotisanoista. Kun joku ”johtava yritys” on lanseeranut omassa yrityksessään jotain uutta, niin muidenhan pitää seurata perässä, vaikka ei olisi hajuakaan, mistä on kyse. Kaikissa yrityksissä taitaa olla nykyisin strategia, visio ja missio ja tietenkin arvot. Ongelma on, kuinka niihin saadaan sisältöä. Jotenkin keinotekoiselta tuntuu, jos palveluyrityksen arvoissa lukee ”hyvä palvelu”. No eikö tuo nyt ole itsestään selvää, kun palveluyrityksestä on kyse? Jos tuolla on tarkoitus mustamaalata kilpailijoita, niin ainakaan minuun se ei onnistu, vaan asia saattaakin kääntyä päinvastoin.

Moni on varmaan kuullut hevonpaskabingosta. Vaikka se tuntuu vitsiltä, niin noita sanojahan yrityksissä ihan oikeasti viljellään. Valitettavasti.

Auttaako tämä kurssinmuutos?

Vaikka SAK ei ole minun ammattiliittoni keskusjärjestö, niin luen kuitenkin mielenkiinnolla myös heidän kannanottojaan, sillä heidän toimillaan on enemmän painoarvoa kuin monella muulla.

SAK on esittänyt nyt oman ohjelmansa työllisyyden hoitoon. Samojahan siinä kuin mistä aiemminkin on puhuttu eli mitään mullistavaa he eivät mielestäni esittäneet. Ohjelma sisälsi vaatimuksia määrärahojen lisäämiseksi, koulutusta, osa-aikajärjestelmää, terveyden edistämistä jne.

Mutta tuossa ohjelmassa ei kiinnitetä huomiota siihen, että miten saadaan niitä uusia työpaikkoja. Kuinka työllistetään ne tälläkin hetkellä työttöminä työnhakijoina olevat, kun avoimia paikkoja ei riitä kaikille? Mistä luodaan tähän maahan uusia työpaikkoja? Kuinka velvoitetaan työnantajat palkkaamaan uusia työntekijöitä, kun niillä on nyt kiire päästä vanhoistakin eroon?

Vai tähtäävätkö ohjelman toimenpiteet siihen aikaan, kun lama on ohi? Ajatuksella, että nykyiset työttömät saavat pärjätä, miten pärjäävät.

Mikä minusta tulee?

Lueskelin aikani kuluksi hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen työurien pidentämiseen tähtäävän työelämäryhmän helmikuun alussa julkaistua loppuraporttia ”Ehdotuksia työurien pidentämiseksi”. Ihan sanasta sanaan en jaksanut sitä lukea, vaan selailin sen läpi. Ehkä selailin huonosti, mutta jotenkin nuo kaikki toimenpiteet koskivat vain työntekijöitä ja toki työnantajia sitä kautta, että huolehtivat työterveyshuollosta ym.

Mutta siinä raportissa ei ollut sitä olennaisinta:

Vaikka työntekijöiden terveys on hyvä ja työhaluja riittää, niin se ei auta, jos työnantajat eivät halua pitää ikääntyviä ja varsinkin näitä 63-68 –vuotiaita palkkalistoillaan. Tuon raportin toimenpiteillä saadaan siis työntekijät pysymään kauemmin työelämässä, mutta miten saadaan työnantajat pitämään nämä työntekijät?

Mitä ovat ne alan ja ammatit, joissa tulevaisuudessa työskentelee ne 63-68 –vuotiaat? Entisen firman yt-neuvotteluissa tuo linja poispotkimisissa oli, että ulos aina noin viisikymppiset ja sitä vanhemmat sekä nk. hankalat ihmiset (minä voin kuulua molempiin, mutta luulen, että kyse oli kuitenkin tuosta iästä).

Jo nyt yli 50-vuotiaita pidetään rasitteina. Ei ehkä pelätä niinkään noiden mahdollisten lisääntyvien kustannusten takia, vaan ikääntyvät ovat rasitteita firmojen imagoille, joissa trendinä on ennemmin nuorekkuus kuin ikääntyvien työllistäminen.

Kun omalta alaltani (aika kapea sektori) ei ole löytynyt minulle uutta työtä, niin uuden ammatin opiskelu tuntuu ihan mielekkäältä. Mutta ennen kuin lähden opiskelemaan, pitäisi saada varmuus, että ihan oikeasti sitä työtä tulee riittämään. Mikä minusta siis tulee isona?

Verkostoitumisen ja sosiaalisen median illuusio

Olen irtisanomis- ja työttömyysaikana ollut tekemisissä kolmen eri uraohjaajan kanssa. Näistä ensimmäisen palvelut maksoi entinen työnantajani. Vaikka sen valmennuspäivän jälkeen olin vähän skeptinen päivän annin suhteen, niin oltuani tekemisissä sitten näiden kahden jälkimmäisen kanssa olen tullut siihen tulokseen, että sen ensimmäisen kerran anti on ollut parasta. Näiden kahden muun uraohjaajan ohjattavaksi pääsin ammattiliittoni ja alueeni TE-toimiston kautta.

Näillä kahdella viimeisellä oli täysin erilaiset näkemykset niin ansioluettelon sisällöstä ja järjestyksestä kuin myös työhakemuksen laatimisesta. Kun mainitsin tuolle viimeiselle, että hän oli ihan eri linjoilla kuin edeltävä, niin uraohjaaja kysyi minulta, miten minä itse näen sen, mikä olisi oikein. Kävi mielessä sanoa, päämääräni huomioiden, että en minä hae työntekijää – minä haen työpaikkaa.

Jokainen näistä uraohjaajista mainitsi sosiaalisen verkostoitumisen ja sosiaalisen median hyödyntämisen. Ne voivat toimia tietyissä piireissä, mutta minulla on vähän sellainen olo, että suurimmalle osalle työnhakijoita luodaan jotain illuusiota näiden merkityksestä.

Mietitäänpä, mitä ne minun sosiaaliset verkostoni ja sosiaalisen median ihmiset ovat ja voisivat olla. (Ainoa tuloksia tuottanut sosiaalinen verkostoituminen tähän mennessä minulla on ollut mieheni kanssa ja tuloksena siitä on kaksi lasta.) Lapsuuden kaverit, suurimmasta osasta en tiedä enää mitään ja onko helppoa luoda suhteita kavereihin, joita olen lapsena tintannut sen jälkeen, kun kaverit ovat vetäneet leteistä. Koulukaverit, ovat hävinneet ties minnekin. Kahden kanssa olen tekemisissä ja molemmat ovat hoitoalalla, joten työnsaannin kannalta heillä ei ole merkitystä, kun itse en ole hoitoalalla.

Opiskelukaverit, muuten hyvä, mutta kun minua on työ opettanut ja ne entiset opiskelukaverit – sen lisäksi että ovat levinneet ympäri maailmaa – ovat väärillä aloilla. (Ja vielä sellainen käytännön juttukin, että monilla on nimi vaihtunut. Mistä minä löydän heidät?) Entiset työkaverit, niitä löytyy vain minut irtisanoneen firman historiasta, sillä minulla on takana vain yksi pitkä työsuhde. Niitä, jotka ovat itse vaihtaneet työpaikkaa ja suurin osa myös paikkakuntaa, ja ne, jotka on sanottu irti firman yhdeksän vuoden sisällä kymmenessä yt-neuvottelussa. Osa on vaihtanut ammattia täysin, osasta en ole kuullut mitään vuosiin.

Ystävät, onneksi ovat ihan muilla aloilla. Sukulaiset ja tuttavat…

Asiakkaat vanhan työsuhteen kautta, heille on minusta enemmän hyötyä sen valmistamamme tuotteen kanssa. Kilpailijat, tämä on ainoa varteen otettava, ihan oikeasti. Valitettavasti ne ovat jossakin ihan muualla kuin meidän maakunnassamme.

Minun siis pitäisi ottaa sosiaaliset avut käyttöön. Vaikka en itse mitenkään sosiaalinen olekaan, pitää siis opetella. Työtehtäväni asiantuntijana, alempana toimihenkilönä, eivät ole luoneet paljon kontakteja, sillä enemmän tutkin tuotettamme ja sen omituisuuksia, ei kun ominaisuuksia kuin loin kontakteja.

Korostetaankohan tuon sosiaalisen verkoston ja median merkitystä liikaa? Vai onko se ihan oikeasti apu kaikille Suomen vajaalle 300000 työttömälle työnhakijalle? Tai isolle osalle? Tai vain joillekin?

Luin taannoin jostakin, että työttömien pitäisi hyödyntää myös Facebookia. Siis että myisin sieluni ja alkaisin kirjoittaa vain sellaisia viestejä, joilla markkinoisin itseäni? Hei kaverit, en minä oikeasti ole niin pinnallinen, kyllä minulla on vielä normaaliakin elämää. Valitettavasti en vain enää kerro siitä Facebookissa, jotta en loisi itsestäni tuntemattomille, mutta potentiaalisille työllistämistekijöilleni, epäedullista kuvaa.

Tuli taantuma

Työt loppuivat minulta kuten kolmeltakymmeneltä muultakin. Työvuosia ja osaamista lähti ehkä kolmen sadan vuoden verran, varmaan enemmänkin. Meidänkin yksiköstä 65 vuotta – kolmen yksikön työntekijän irtisanomisella.

Tuli taantuma. Töitä olisi ollut ja maksavia asiakkaitakin, vain riittävän suuri kasvu puuttui. Vielä neljä vuotta sitten firma kehuskeli kaikilla foorumeilla (ja niitä riitti ilman firman nykyisiä omia panostuksia Facebookissa, Twitterissä, YouTubessa, IRC-galleriassa ja Wikipediassa), että firma on vuonna 2010 alansa johtava yritys Suomessa ja henkilöstön määrä tuplaantuu, ehkä jopa triplaantuu. Viime vuonna yt-neuvottelujen alkaessa henkilöstöä oli vain viisi enemmän kuin vuonna 2006, jolloin tuo ”kasvuennuste” annettiin. Yt-neuvottelujen tuloksena henkilöstöstä sai lähteä 15 prosenttia.

Eikö tuota taantumaa osata koskaan ennakoida? Ainahan se tulee ennemmin tai myöhemmin. Tavallinen kuluttajakin näyttää ymmärtävän paremmin kuin johtajat, että aina ei voi kasvaa eikä aina voi tehdä edellistä vuotta huomattavasti parempaa tulosta.

Työmarkkinoilla työntekijänä olo on arpapeliä. Jos työntekijä on valinnut väärän firman, niin se on sitten niin, että kun yhtäkkiä yllättäen tulee lama ja taantuma, niin työntekijä lähtee, ei se, joka on asettanut tavoitteet utopistisesti ja väärin. Epäreiluahan se on nuo virheet työntekijöiden työsuhteiden irtisanomisella korjata, mutta eihän siihen ole muutakaan mahdollisuutta. Kuka sitä kasvulottoa sitten pelaisi, jos johtajat joutuisivat lähtemään väärien valintojen takia.

Ennen riitti, että tulos oli plussan puolella. Enää ei, vaan tuloksen pitää olla plussan puolella enemmän kuin ennen. Konsernimme tulos viimeisellä neljänneksellä, jossa minäkin olen vielä rasittamassa tulosta, oli ”the best ever”. Hyvä tulos, mutta siitä huolimatta ulos.

Miksi minä kuulun ammattiliittoon?

Yli kolme kuukautta työttömänä olleena odotan kuin kuuta nousevaa ensimmäistä ansiopäivärahaani. Viimeinen palkka on tullut marras-joulukuun vaihteessa ja siinä oli myös lomarahoja. Tiesin, että lomarahat jaksotetaan ja ansiopäiväraha lähtee liikkeelle vasta tuon jaksotuksen ja omavastuuajan jälkeen. Jaksotuksen osuus päättyi puolitoista kuukautta sitten.

Ensimmäisen ansiopäivärahahakemukseni tein heti, kun mahdollista eli kun työttömyyttäni oli kestänyt kuukauden. Sen jälkeen olen tehnyt kaksi jatkohakemusta ja ainoa, mitä työttömyyskassasta on tullut, on ollut hylkäävä päätös tuohon ensimmäiseen hakemukseen (sen jaksotuksen vuoksi).

Tiesin, että hakemusten käsittely kestää ja osasin jakaa viimeisen palkan ja lomakorvaukseni niin, että siitä riitti kolmeksi kuukaudeksi. Mutta enempään se ei riittänyt. Mies on myös työttömänä (irtisanottu samoin tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi), joten ei paljon ole apua hänenkään kukkarostaan.

Kuulun ammattiliittoon ja sen työttömyyskassaan. Samaan aikaan irtisanottu työkaverini kuuluu ”Loimaan liittoon” ja hän sai ansiopäivärahansa viime viikolla. Kun soitin omaan työttömyyskassaani, niin epäilivät, että ensi viikolla voisi jo jotain tulla. Kiva, että voisi.

Monta maksamatonta laskua on erääntynyt. Kävin viemässä perheemme kolikkopurkit pankkiin. Pikkuhiluista ei tullut kuin 140 euroa. Ei riitä kaikkien laskujen maksuun. Taitaa tulla miehen päivärahat ennen kuin minun, joten täytyy niillä hoitaa laskut pois ja toivoa, että saamme ruokarahaa sitten noista minun ensi viikon mahdollisista rahoista.

Työttömyys, yllättäen tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi, on itsessään jo kova isku. Mutta tuntuu kuin ammattiliiton työttömyyskassa löisi vielä lyötyä. Miksi minä en ole ”Loimaan liitossa”? Ja miten ammattiliittoni on ylipäätään suhtautunut alan irtisanomisiin ja lomautuksiin? Ei mitenkään. Ei löydy kannanottoja nettisivuilta, ei liiton todella trendikkääksi ja ajan hengen mukaiseksi muutetusta jäsenlehdestä, ei puheenjohtajan lausuntoja mediasta. Ei mitään. Enemmän on kyllä asennekasvatusta. ”Aika muuttuu, pitää sopeutua.”

Ammattiliiton jäsenyhdistyskin on ihan hiljaa tärkeistä asioista. Sitä enemmän on kyllä yhteisiä tapahtumia ja muuta vapaa-ajanviettoa: voi vuokrata mökkejä, voi lähteä laskettelemaan yhdistyksen tukemana tai jäsenmatkalle Keski-Eurooppaan ja voi ostaa edullisempia festarilippuja.

Ei minulla, työttömällä, ole noihin varaa. Ainoa, mihin minulla on varaa, on päästää itku valloilleen. Laskin juuri, että olen maksanut 17 vuoden aikana noin 6300 euroa liitolleni jäsenmaksua. Mitään liiton tai jäsenyhdistyksen tukemia vapaa-ajan aktiviteetteja en ole harrastanut. Olisi kai pitänyt silloin, kun olisi ollut vielä varaa. Nyt ei ole.

Kuulun heikkoon liittoon. Mutta en tunne sympatiaa noiden ahtaajien pyrkimysten puolesta. Vahvalla liitolla on vahvat pyrkimykset, mutta ennemmin olisin toivonut AKT:ltä ihan jotain muuta. Vaikkapa ponnekasta heikompien liittojen tukemista.

Haen kiivaasti uutta työtä. Kun sen joskus saan, niin sitten vaihdan ”Loimaan liittoon”.