Nettihakemus

Tein yhden nettityöpaikkahakemuksen. Hakemus tehtiin rekrytointifirman sivuilla ja kyseisen firman "lomakkeille". Hakemuksessa oli viisi välilehteä ja seuraavalle välilehdelle ei päässyt, ennen kuin edellinen oli täytetty. Missään ei myöskään ollut ohjetta, mitä sivuilla kysytään ja mitä liitteitä laitetaan. Oletin, että ansioluettelolle tulee jossakin vaiheessa paikka, mutta varsinaista hakemusta ei tarvi lähettää. (Näinhän se toimii aika monessa paikassa.)

Välilehdillä kysyttiin sitten kaikki mahdollinen maan ja taivaan välistä. Myös "hakemukselle" oli oma tilansa, jonne sitten kirjoitin sen enempää miettimättä sen hakemukseni.

Viimeisellä sivulla tuli sittenkin paikka sen oikean hakemuksen liittämiselle. Siinä sitten ollessani kirjautuneena rekryfirman sivuille kirjoitin vielä erikeen sen oikean hakemuksen.

Luulisi, että tuonkin saisi vähän yksinkertaisemmaksi. Jos haetaan nettihakemuksella, niin miksi ihmeessä pitää sitten vielä tehdä se oikea hakemuskin?

Minä hain nyt vain yhtä avointa paikkaa. Mutta työnteosta sekin kävi. Ansioluetteloni oli valmiina, mutta tuon nettihakemuksen ja sen "virallisen" hakemuksen tekemiseen meni kaksi tuntia. Ei ihme, että työnhakijoita alkaa väsyttämään se työnhaku. Jos näitä joutuisi tekemään viisikin saman päivän aikana, niin ei siihen riittäisi normaalin työpäivän tunnit. Varmaan nettihakemukset helpottavat rekrytointifirman työmäärää (tai ainakin olettaisi niin), mutta ihan kivaa, jos ne helpottaisivat myös sen työnhakijankin hommia. Vai ajatellaanko niin, että työttömän ei pidä päästä helpolla. Mutta eivät kaikki ole työttömiä.

Rähmäkorvaisten puhelinterroristien maailmasta

Katsoin MOL:in kautta oman maakuntani avoimet työpaikat. Niitä oli 744. Omalla alallani kuitenkin vain seitsemän, joissa kussakin edellytetään sellaista osaamista, mitä minulla ei ole. En ole kuitenkaan epätoivoinen, sillä suhtaudun avoimesti myös muiden alojen työpaikkoihin. Paitsi…

Minusta ei tule koskaan telemarkkinoijaa, puhelinmyyjää, palvelumyyjää tai edes telemarkkinointifirman asiakas- tai myyntineuvottelijaa tai asiakashankkijaa, jossa kyse on siitä ihan samasta eli aggressiivisesta puhelinterrorista, jonka tarkoituksena on myydä jotain ja saada asiakas, vaikka asiakkaalla ei ole mitään tarvetta, eikä haluakaan ostaa.

Voihan telemarkkinointi olla hyvä keino jollekin tuotteelle ja jollekin asiakkaalle, mutta rähmäkorvainen jankkaaja myyjänä terrorisoi tarkoituksen täysin.

Minulle on yritetty myydä puhelimessa lehtiä, liittymiä, alusvaatteita, vakuutuksia ja vaikka mitä. Miehelleni on yritetty myydä noita samoja, mutta naisten tissikassien tilalle on ollut kalsareita ja sukkia. ja eräälle lähisukulaiselleni on yritetty myydä luontaistuotteita (tai vitamiineja, en enää muista).

Minä olen kohtelias ihminen. Yleensä. Sen jälkeen, kun olen joutunut kolmannen kerran sanomaan aggressiivisesti kimppuun käyvälle telemarkkinoijalle ”ei kiitos”, minusta tulee räävitön. Ja puhelu loppuu niiden muutaman suustani kummunneen ikävän sanan jälkeen siihen paikkaan.

Laajakaistan nopeuden noston tilasin telemarkkinoijan kautta. Minulle ei välähtänyt puhelun aikana, että soittaja ei ollut operaattorin palkkalistoilla. Koska olimme tuosta nopeuden nostosta puhuneet perheemme kesken, tarjouspuhelu tuli otolliseen aikaan ja tilasin sen. Sen jälkeen mikään ei mennyt, kuten oli sovittu. Kirjallinen tilausvahvistus, kolme kuukautta puoleen hintaan… Ei, vaan laskusta, jossa laskutettiin yhteydestä täysi hinta, huomasimme, että meillä oli jo toista kuukautta ollut nopeampi yhteys käytössä.

Koska minulla ei ollut mitään mustaa valkoisella tuosta tilauksestani, en ollut tajunnut kirjoittaa edes myyjän nimeä muistiin hänen esitellessään itsensä, niin soitin operaattorille ja pyysin tilausvahvistusta jälkikäteen sekä korjaamaan tuon laskun. Lasku luvattiin korjata, mutta tilausvahvistusta he eivät suostuneet minulle toimittamaan, vaan ehdottivat minulle tilalle kaupan purkua. Toisaalta ymmärsin tuon, mutta toisaalta sitten en. Monen väännön jälkeen sain heiltä tilausvahvistuksen, jolla ei oikeastaan ollut muuta merkitystä kuin se, että siinä näkyi nuo puoleen hintaan laskutettavat kuukaudet.

Kalsarikauppafirma on pommittanut miestäni tänä keväänä useamman kerran, pari kertaa jopa peräkkäisillä viikoilla. Ilmeisesti yrittävät väsytystaistelua. Ei kannata. Mies on turhamainen ja haluaa valita itse kalsarinsa. Valita värin, materiaalin, mallin, ehkä jopa hiplata kangasta. Verrata toisiinsa.

Toiset telemarkkinoijat tuntuvat aika epätoivoisilta. Heille suosittelen ammatinvaihtoa. Minusta tuntuu oudolta, että kännykkäliittymiä kauppaava ihminen ehdottaa asiakkaalle rinnakkaisliittymän hankkimista, kun tarjous on niin hyvä. Mikään tarjous ei kuitenkaan ole niin hyvä, että asiakas ostaisi jotain, jota ei tarvitse. Ei edes hyvää tarjousliittymää.

Mainitsin jo tuosta väsytystaistelusta. Eräälle lähisukulaiselleni, vanhemmalle naisihmiselle soitti luontaistuote/vitamiinikauppias neljä kertaa viiden päivän aikana. Tämä sukulaiseni jaksoi onneksi olla tiukkana joka kerta ja kieltäytyä. Sain tämän sukulaiseni kännykän katsottavakseni ja kaikki nämä puhelut tulivat samasta paikasta. Vain puhelinnumeroiden kaksi viimeistä numeroa vaihtuivat.

Tuollaista toimintaa voisi kutsua terrorismiksi.

Minusta on outoa, että me potentiaaliset asiakkaat, jotka emme ole sitä omasta halustamme, joudumme suojautumaan erikseen telemarkkinoijia vastaan. Tämä on jotenkin kääntynyt niin, että jollemme hanki suoramarkkinointiestoa, niin me olemme niitä rikollisia, eivät ne terrorisoivat telemarkkinoijat.

Suoramarkkinoinninhan saa estettyä, mutta ne näyttävät olevan maksullisia palveluita. Tästä on ollut juttua Kuningaskuluttajassa. Joku telemarkkinoija on löytänyt tuosta markkinaraon.

Mutta tuossa linkin jutussa on minulle yksi uusi tieto. Minä voin ilmoittaa puhelinmyyjälle puhelun aikana soittokiellosta ja puhelinmyyjän on se otettava vastaan. Ihan jo odotan seuraavaa puhelua.

Onkohan jotain unohtunut?

Olen pitänyt kirjanpitoa, kuinka moneen työpaikkaan olen hakenut ja miten on käynyt. Vastaavia tehtäviä, mitä aikaisemmin tein, ei maakunnassamme ole ollut vapaina. Mutta osaan minä muutakin. Ja olen nopea oppimaan.

Olen hakenut kuuteentoista työtehtävään. Erääseen firmaan olen hakenut kahteenkin kertaan, eri tehtäviin. Näistä kuudestatoista kahdessa on hakuprosessi vielä meneillään (kai), ainakin toiseen on vielä hakuaika käynnissä.

Olen ollut yhdessä työhaastattelussa, mutta en kai päässyt jatkoon. En tiedä, ei ole kuulunut mitään. Monesta muustakaan ei ole kuulunut mitään. Itse asiassa vain viidestä työpaikasta neljästätoista (jos ei oteta siis huomioon noita, joissa haku on vielä käynnissä) on ilmoitettu, että ”valitettavasti valinta ei tällä kerralla kohdistunut sinuun” ja toivotettu sitten onnea työn haussa tai muuta positiivista. Vaikka en ole tullut valituksi, niin arvostan näitä yhteydenottoja.

Näistä viidestä, joista on tullut ilmoitus, kolme on ollut kuntapuolen yksikköjä ja kaksi pientä yksityisyritystä. Muista ei ole kuulunut mitään.

Ymmärrän kyllä, että työhakemuksia on voinut tulla satoja. Mutta kun: Ei massasähköpostien lähettäminen ole nykypäivänä vaikeaa. Ei varsinkaan luulisi olevan sille isolle it-talolle, johon olen hakenut kahteenkin eri tehtävään. Heillä on kyllä jokaisen hakijan sähköpostiosoite tallessa, sillä tehtäviin haettiin firman nettisivuilla olevan hakemuslomakkeen kautta.

Nyt iski pikkupiru. Olen luottavainen tulevaisuuteni suhteen, uskon, että tulen löytämään itselleni uuden työpaikan. Kuvitellaan, että siinä tulevassa tehtävässäni olen sellaisessa asemassa, että pystyn vaikuttamaan, mitkä firmat ovat yhteistyökumppaneitamme ja mitkä eivät. Mitä jos en pystykään ajattelemaan rationaalisesti jonkun firman kohdalla, vaan muistini syövereistä tulee pinnalle muisto: sieltä ei koskaan ilmoitettu mitään työhakemukseni jättämisen jälkeen.

Firmoissa on nykyisin markkinointistrategiat, on brändit. Onkohan jotain unohtunut?

Verkostoitumisen ja sosiaalisen median illuusio

Olen irtisanomis- ja työttömyysaikana ollut tekemisissä kolmen eri uraohjaajan kanssa. Näistä ensimmäisen palvelut maksoi entinen työnantajani. Vaikka sen valmennuspäivän jälkeen olin vähän skeptinen päivän annin suhteen, niin oltuani tekemisissä sitten näiden kahden jälkimmäisen kanssa olen tullut siihen tulokseen, että sen ensimmäisen kerran anti on ollut parasta. Näiden kahden muun uraohjaajan ohjattavaksi pääsin ammattiliittoni ja alueeni TE-toimiston kautta.

Näillä kahdella viimeisellä oli täysin erilaiset näkemykset niin ansioluettelon sisällöstä ja järjestyksestä kuin myös työhakemuksen laatimisesta. Kun mainitsin tuolle viimeiselle, että hän oli ihan eri linjoilla kuin edeltävä, niin uraohjaaja kysyi minulta, miten minä itse näen sen, mikä olisi oikein. Kävi mielessä sanoa, päämääräni huomioiden, että en minä hae työntekijää – minä haen työpaikkaa.

Jokainen näistä uraohjaajista mainitsi sosiaalisen verkostoitumisen ja sosiaalisen median hyödyntämisen. Ne voivat toimia tietyissä piireissä, mutta minulla on vähän sellainen olo, että suurimmalle osalle työnhakijoita luodaan jotain illuusiota näiden merkityksestä.

Mietitäänpä, mitä ne minun sosiaaliset verkostoni ja sosiaalisen median ihmiset ovat ja voisivat olla. (Ainoa tuloksia tuottanut sosiaalinen verkostoituminen tähän mennessä minulla on ollut mieheni kanssa ja tuloksena siitä on kaksi lasta.) Lapsuuden kaverit, suurimmasta osasta en tiedä enää mitään ja onko helppoa luoda suhteita kavereihin, joita olen lapsena tintannut sen jälkeen, kun kaverit ovat vetäneet leteistä. Koulukaverit, ovat hävinneet ties minnekin. Kahden kanssa olen tekemisissä ja molemmat ovat hoitoalalla, joten työnsaannin kannalta heillä ei ole merkitystä, kun itse en ole hoitoalalla.

Opiskelukaverit, muuten hyvä, mutta kun minua on työ opettanut ja ne entiset opiskelukaverit – sen lisäksi että ovat levinneet ympäri maailmaa – ovat väärillä aloilla. (Ja vielä sellainen käytännön juttukin, että monilla on nimi vaihtunut. Mistä minä löydän heidät?) Entiset työkaverit, niitä löytyy vain minut irtisanoneen firman historiasta, sillä minulla on takana vain yksi pitkä työsuhde. Niitä, jotka ovat itse vaihtaneet työpaikkaa ja suurin osa myös paikkakuntaa, ja ne, jotka on sanottu irti firman yhdeksän vuoden sisällä kymmenessä yt-neuvottelussa. Osa on vaihtanut ammattia täysin, osasta en ole kuullut mitään vuosiin.

Ystävät, onneksi ovat ihan muilla aloilla. Sukulaiset ja tuttavat…

Asiakkaat vanhan työsuhteen kautta, heille on minusta enemmän hyötyä sen valmistamamme tuotteen kanssa. Kilpailijat, tämä on ainoa varteen otettava, ihan oikeasti. Valitettavasti ne ovat jossakin ihan muualla kuin meidän maakunnassamme.

Minun siis pitäisi ottaa sosiaaliset avut käyttöön. Vaikka en itse mitenkään sosiaalinen olekaan, pitää siis opetella. Työtehtäväni asiantuntijana, alempana toimihenkilönä, eivät ole luoneet paljon kontakteja, sillä enemmän tutkin tuotettamme ja sen omituisuuksia, ei kun ominaisuuksia kuin loin kontakteja.

Korostetaankohan tuon sosiaalisen verkoston ja median merkitystä liikaa? Vai onko se ihan oikeasti apu kaikille Suomen vajaalle 300000 työttömälle työnhakijalle? Tai isolle osalle? Tai vain joillekin?

Luin taannoin jostakin, että työttömien pitäisi hyödyntää myös Facebookia. Siis että myisin sieluni ja alkaisin kirjoittaa vain sellaisia viestejä, joilla markkinoisin itseäni? Hei kaverit, en minä oikeasti ole niin pinnallinen, kyllä minulla on vielä normaaliakin elämää. Valitettavasti en vain enää kerro siitä Facebookissa, jotta en loisi itsestäni tuntemattomille, mutta potentiaalisille työllistämistekijöilleni, epäedullista kuvaa.